änkyrimato

Betula nana, originally uploaded by falsummatti.

Vaivaiskoivua jossain Utsjoella. Pohjoisimmassa Lapissa kasvaa sekä tunturikoivu, joka ei ole oma lajinsa, vaan hieskoivun (Betula pubescens) muunnos (subs.tortuosa), että vaivaiskoivu (Betula nana). Tunturikoivu on eriytynyt jääkauden aikana, ja risteytynyt vaivaiskoivun kanssa.Kaikki koivut lisääntyvät sekä suvullisesti että suvuttomasti, mutta varsinkin vaivais- ja tunturikoivuille on tyypillistä voimakas versominen.

Erikoislaatuisille väkkyröille kasvaneet tunturikoivut ja kallioilla kiemurtelevat vaivaiskoivut ovat parasta mitä Lapilla on esteettiselle silmälle tarjota. Vesanmuodostus on voimakasta, samoin monirunkoisuus, tuloksena kiehtovia labyrinttimaisia rakenteita. Lehdet ovat pyöreät ja paksun nukkaiset ja hehkuvat syksyllä kuin tulipalo. Suosittelen erityisesti Kevon reitin länsipäätä. Harmittaa hiukan että en ottanut sinne kameraa mukaan kesän 2005 retkellä.

Tunturikoivu on meillä metsänrajapuu. Lehtimetsä metsänrajana on mereisen ilmaston piirre, samanlaista tavataan Beringin salmella. Vaivaiskoivu pistää silmään erityisesti kivisillä tuntureilla, joilla ei juuri muuta kasva. Tämä varpu ei silti ole erityisesti Lapin kasvi, vaan löytyy etelän rämeiltäkin.

Lapin koivujen uusissa lehdissä ja silmuissa on paljon eteerisiä öljyjä. Ne ovat turva ankarien olojen lämpötilanvaihtelua vastaan. Silti lumipeitteen suoja on tärkeä. Tuulisimmilla tunturihuipuilla minkään kasvin on vaikea menestyä.

Nämä kuvat ovat Saariselältä ja Goahppeloaivvilta Tenon lähellä. Sellaista oikein tenhoavaa kuvaa kesäisestä tunturinrinteestä en löytänyt, joten lukijoiden on vain uskottava, kun sanon että sellainen on maailman ihanin paikka olla ja kulkea. Tunturimittarin tuhoama koivikko taas on ikävä näky, ja nostaa sen filosofisen kysymyksen voivatko luonnon omat prosessit olla ympäristöongelma. Vuosien 1964-1965 tuhoissa meni 5000 neliökilometriä koivikkoa. Kevon itäpäässä on aavemainen tunnelma, kun kulkee syötyjen koivuluurankojen hallitseman maiseman läpi.

Koivu on hyönteisille tärkeä ravinnon lähde. Koivuilla esiintyy parisataa suurperhoslajia, ja koivu on talvi-aikaan liito-oravan tärkeimpiä ravintokasveja. Maapuissa ja pökkelöissä elää sitten sieniä ja lisää hyönteisiä. Rauduskoivun oksien nystyissä puolestaan on happoa, joka suojaa hirviä ja jäniksiä vastaan.

Hieskoivu johti marssia kun puupeite levisi meille jääkauden jälkeen. Eri koivulajit risteytyvät keskenään herkästi, joten kaikenlaisia muunnoksia löytyy. Rauduskoivu (Betula pendula) on kuitenkin se etelän upea pihapuu. Se kasvaa nopeammin ja suuremmaksi kuin hieskoivu, ja viihtyy kuivilla valoisilla paikoilla. Hieskoivu sietää varjoa ja vetisyyttä. Sen kestävyys perustuu taitoon kuljettaa ilmasta juurilleen happea, ja juuriston mykoritsoihin. Rauduskoivu on näistä pitkäikäisempi, 100-150 vuotta. Raudus- ja hieskoivun erottaa lehdistä. Rauduskoivulla on tuplasahalaita, iso ja pieni sahanterä vuorottelevat. Hieskoivussa on tasakoon sahalaita. Kovapuinen hitaasti kasvava visakoivu on rauduksen muoto.

Koivun tieteellinen nimi Betula lienee peräisin heprean neitsyttä tarkoittavasta sanasta. Juhannuksena laiturille ja portin pieleen pystytetään koivuja koristeiksi. Niistä sidotaan myös vihta. Suomalaisten suhde koivuihinsa on ollut positiivinen ennenkuin metsänhoidon synkimmällä ajalla se luokiteltiin valkoiseksi valheeksi. Vaivaiskoivun vaivaisuudelle löytyy kuitenkin sellainen selitys, että juuri tästä puusta tehdyllä vitsalla olisi ruoskittu Jeesusta pitkäperjantaina. Siksi se on kirottu kasvamaan muita puita vähäisempänä.

Iso Helvetinjärvi, originally uploaded by falsummatti.

Avasimme telttailukauden tekemällä retken Helvetinjärven kansallispuistoon ja Siikanevan soidensuojelualueelle. Helsinkiläisille tiedoksi, että ne sijaitsevat Pirkanmaan pohjoisosissa. Pirkanmaa puolestaan sijaitsee siellä, mihin Tampereen juna menee Helsingin rautatieasemalta. Jos olette nimittäin joskus ihmetelleet mihin osa ihmisistä aina välillä katoaa. Sekä pinnanmuodoltaan että kasvillisuudeltaan karu pohjoinen eroaa huomattavasti eteläisen Pirkanmaan rehevästä vuokkovyöhykkeestä. Helvetinjärven rikkonainen maaperä koostuu pääosin happamista syväkivilajeista. Se on niin kaukana jostain Vanajaveden laakson lehdoista, että on vaikea hahmottaa näiden kuuluvan samaan Pirkanmaahan.

Ennen lähtöä söimme Elovena-kaurapuuroa omenahillon kanssa. Pääsimme lähtemään kello 09.35. Autossa soitettiin aluksi J.K Ihalaisen ensimmäistä CD-levyä. Ajoimme Teiskon kautta, eli Näsijärven itäpuolelta. Ylitimme vesistön Muroleen kanavan kohdalla. Ennen Ruovettä käännyimme pikkutielle Nenos-Kierinka nimisen järven kohdalla. Tietä pidetään kunnossa vain kansallispuiston rajalle saakka. Siitä lähtien se on kamalassa tilassa, ja jälkiviisaana voi sanoa että tien valinta oli virhe. Jouduimme ajamaan pitkät pätkät kahtakymppiä routavaurioiden vuoksi. Madellessamme kuuntelimme Liisa Matveisen ja Tellu Turkan CD:tä Mateli.

Näimme ensimmäisen teeren paikassa jonka nimi on Ylinen Teerineva. Tien pohjoispuolella on kansallispuisto, etelässä avohakkuu. Kontrasti kuvaa hyvin kaikkea mikä suomalaisessa luontosuhteessa on pielessä. Luonto jaetaan toisaalla sellunkasvatusalueeksi jota voi hyödyntää aivan kuten huvittaa, toisaalla pyhäksi ihmistoiminnalta suljetuksi kohteeksi. Välillä menee tie. Teerelle metsä on koti. Käännyimme Haukkajärvelle. Haukanhietaan vievä tie oli melko hyvässä kunnossa muutamia monttuja lukuunottamatta.

Haukkajärvi on Helvetinjärven kansallispuiston suurin järvi. Toisin kuin itse Helvetinjärvet se on loivarantainen. Haukanhieta on järven kaakkoispuolella sijaitseva leiripaikka hienolla hiekkarannalla. Pakkasimme rinkkaan tavarat joita päivän aikana tarvitsee: retkikeittimen, juotavaa, syötävää, sadevaatteita. Kävelimme pohjoista kohti seuraillen Haukkajärven rantakallioita, joilla metsä on vanhaa ja mäntyvaltaista. Kosteammilla paikoilla kasvaa korpikuusikkoa. Myllylahden kohdalla menimme varsinaiselle retkeilyreitille, joka vie koilliseen Ison Ruokejärven leiripaikalle. Istuimme siellä alas ja joimme teetä. Söimme muutaman aprikoosisuklaan palan. Iso Ruokejärvi on sameavetinen mutapohjainen lammikko. Luoteessa leiripaikan takana on Porrasneva, joka oli vielä aivan keltainen edellisvuoden heinistä. Kevät saapuu eri paikkoihin hiukan epätasaisesti. Alkoi vähän sataa.

Polku nousee Porrasharjulle ja laskee alas soiseen korpeen kohdassa, josta en tiedä onko se Porrasharjua vai Ruokkeenharjua. Metsä alkaa olla harjun jälkeen komeaa, ja pienet suot tuovat näkymiin vaihtelua. Keskustelimme sanan ihana käytöstä. Miehet eivät voi käyttää tätä sanaa. Asiat vain ovat sillä tavoin. Satoi hiukan enemmän. Siitä ei ollut haittaa.

Helvetinjärvien läheisyydessä korkeuserot ovat suuria. Jyrkät kalliot syöksyvät tummavetisiin lampiin. Erittäin paksu sammalmatto peittää kaikkea, ja puusto on järeää. Sammakkolammin jälkeen tullaankin Helvetinkolulle. Helvetinjärvet ovat osa kaakosta luoteeseen ulottuvaa maankuoren repeämää. Rotkojärvet ovat kapeita, syviä ja jyrkkäreunaisia. Helvetinkolu on murroslaakson suhteen vastakkaiseen suuntaan revennyt kallionhalkeama. Se on eräs Pirkanmaan ja Suomenkin kuvatuimpia luontokohteita. Tämän ylenmääräisen huomion ärsyttämänä yritän aina kertoa, että puiston alueella on muitakin yhtä hienoja repeämiä ja jyrkänteitä. Tämä on turhaa kiukuttelua. Turistit haluavat kuvata itsensä juuri tässä paikassa, eikä muilla kohteilla ole väliä. Sotien jälkeen oli rukouslauantaisin juhlakielto. Silloin nuoriso tuli pitkien matkojen päästä Helvetinkolulle hummaamaan. Tanssimisen lisäksi painittiin. Ja Helvetinkolun yli hypittiin. Mietimme hetken uskaltaisimmeko itse hypätä.

Laskeudumme Ison Helvetinjärven rantaan kolun pohjaa pitkin. Kuvittelemme itsemme satuun Päivikistä joka joutuu vuorenpeikkojen vangiksi. Järven rannassa on päivätupa täynnä ihmisiä. He ovat ensimmäiset ihmiset jotka kohtaamme puiston alueella. Eräs partainen mies puhuttelee minua, mutta ei hänellä ole mitään asiaa. Haluaa vain leuhkia vaelluksillaan. En pidä sellaisten äijien leuhkimista minään. Keitämme retkikeittimellä juureskeitosta ja ruismakaronista hiukan ravintoa. Lisäksi syömme banaania ja ruisleipää. En muista syömmekö jotain muuta. Retken toinen osanottaja on vegaani, joten yhteiset ruuat ovat maidottomia kasvistuotteita. Lisäksi minulla on itseäni varten raejuustoa.

Sade on tauonnut. Lähdemme kiertämään Isoa Helvetinjärveä. Sen ympäri ei mene virallista retkeilyreittiä, mutta erilaisia polkuja on tietysti olemassa. Aika harva poikkeaa kansallispuistoissa opastetuilta reiteiltä. Se on hyvä asia. Hyvin pian järven pohjoispuolella törmätään isoon kivirakkaan. Sen ylittäminen tai kiertäminen vaatii ylös ja alas kiipeilyä jyrkillä rinteillä. Koko loppuretkeä luonnehtiikin kiipeileminen ja rämpiminen. Rinkan painon huomaa ensimmäistä kertaa. Välillä sataa. Kuljettuja välimatkoja on vaikea laskea, kun metsässä ja rinteillä kävely on usein yhtä siksakkia.

Hiukan järven kapeimman kohdan jälkeen kiipeämme korkealle näköalapaikalle. Aurinko tulee esiin, ja hetken on kirkasta ja kuumaa. Syömme vähän banaania ja taatelia. Suomi on kaunis, kun aurinko monistuu järven pinnasta kaukana allamme. Onnistun ottamaan pari kuvaa ennen kuin kameran patterit tyhjenevät. On jopa helpotus, ettei loppuretkellä tarvitse huolehtia kuvaamisesta. Laskeudumme korpeen. Vesi on aika korkealla. Minulla on saappaat, mutta retken toisella osanottajalla ei. Saappaat ovat vihreät, takaa sidottavat Nokiat. Järven luoteispohjukassa on kanoottien laskupaikka.

Järven eteläpuolella kiipeämme taas ylös jyrkkää rinnettä, Rimpilamminmäkeä. Rimpilammi on paljon Helvetinjärveä korkeammalla sijaitseva suojärvi, jossa viimeksi käydessäni pesi omassa rauhassaan kurki. Nyt emme kuitenkaan mene Rimpilammille. Tämä rinne on eräs suosikkipaikkojani. Se on synkkää, massiivista kuusikkoa joka kasvaa uskomattoman paksusta sammalkerroksesta. Siellä täällä puujätti on kaatunut repien maisemaan aukon, jossa metsä uudistuu. Suuria ja värikkäitä kääpiä on kaikkialla. Koikkelehdimme sammaleen valtaamien maapuiden yli. Karhut tulevat mieleen täällä. Raekuuro yllättää. Hetken ajan viikonloppuretki tuntuu oikealta vaellukselta. Purot juoksevat kohti Helvetinjärveä sammaleen seassa, eivätkä ne ole yhtään kehnompia kuin Lapin purot. Vihreässä kosteassa hämärässä vesi solisee, puut hankaavat toisiinsa ja tikka rummuttaa.

Kuljettuamme kilometrin verran kaakkoon, kalliot muodostavat solan jota pitkin voi laskeutua järven rantaan. Kävelemme hetken ajan selvästi nuoremmassa metsässä. Onneksi se kuitenkin pian muuttuu jälleen vanhemmaksi. Loppumatkalla on paljon lehtomaisia piirteitä. Olisiko maaperässä jotain eroa, kun kasvaa niinkin paljon lehtipuuta. Käymme katsomassa pientä suojärveä jonka nimi on Nimetönlammi. Sen rannalla on männynrunkoon kiinnitetty viskipullon etiketti, jonka taakse on kirjoitettu: kiitos Herra että annoit minun nähdä 70-vuotispäiväni. Täällä on vielä paljon jäätä. Vaikuttavat jääputoukset roikkuvat kallioiden kuruissa ja rotkoissa.

Pian olemme taas Sammakkolammilla ja suuntaamme takaisin kohti Haukanhietaa. Rinkkakaan ei enää tunnu ihan kevyeltä. Maastossa kulkemiseen on kuitenkin saanut sellaisen tuntuman, ettei se oikeastaan rasitakaan. Siinä on jotain samaa kuin Koskelan Jussin ojankaivuussa: "Oli hyvä että kaikkinainen ajattelu oli kuollut." Jussi muokkaa luontoa hengeksi, henkensä pitimiksi. Hallaa hönkivä neva ei ole yhtään mitään, ennen kuin se saa ajatuksen ja työn kautta määrätyn todellisuuden hahmon. Retkeilyssä on tietysti toinen aate, joka ei kuitenkaan ole vähempää romanttinen. Uskotaan että luova luonto ilmaisee itseään monimuotoisuudessaan. Halutaan päästä osallisiksi sen elinvoimasta.

Haukanhiedalla valmistamme kastikkeen soijarouheesta ja tomaattimurskasta. Leivän päällä syömme tahinia, savustettua tofua ja kurkkua. On noussut kova tuuli, joka nostaa vaahtopäitä Haukkajärvestä. Leiripaikalla on kaksi muuta telttaa, ja vaihdamme pari sanaa rehellisen tuntuisen nuorenparin kanssa. Emme kuitenkaan ryhdy tekemään enempää tuttavuutta, vaikka mies onkin Apulannan Tonin näköinen. Tuuli osuu ilkeästi rantaan. Ruoan jälkeen pystytämmekin teltan ja menemme suoraan nukkumaan. Yöllä sataa, mutta teltta kestää sen hyvin. Aamulla syömme leipää ja tomaattia, kasaamme teltan, tiskaamme ja jatkamme matkaa.

Ajamme autolla Luomanmäen kohdalle. Sieltä lähdemme kävelemään kohti Luomajärven rantaa. On pouta. Pari ihmistä tulee vastaan. Kuljemme Luomajärven eteläistä rantaa, ja keittokatoksella keitämme teetä. Syömme myös Yosaa. Luomanlahdesta rämmimme soista joenrantaa pitkin Koverojärvelle. Kiipeämme Vatsinlahden kohdalla kalliolle katsomaan näköaloja, ja istumme jonkin hetken jäkälien keskellä. En muista mistä puhumme. Kiipeämme Isonrannanmäkeä kunnes tulemme Pirkan taipaleen reitille. Lähtisin kävelemään väärään suuntaan, mutta retken toinen osanottaja huomaa mihin pitäisi mennä. Kävelemme takaisin Luomanlahteen ja siitä autolle. Autossa kuuntelemme Bill Laswellin ambient dubia.

Ajamme Ruovedelle ja siitä etelään 66:sta pitkin. Siltä käännymme Ollinkiventielle, joka vie meidän varuskunta-alueen läpi Siikanevalle. Kuuntelemme Soul Captain Bandia. Siikanevassa on sekä aapa- että keidassuon piirteitä. Pidän sitä jotenkin omana paikkanani. Puuttoman suon keskellä on vanhaa metsää kasvavia saarekkeita tikkoineen ja hirvineen, kuruissa ja kermeissä pesivät kahlaajat ja vesilinnut. Kuljemme Moskunmäen ja Päivättömänmäen kautta Jaarikanmaalle, jossa Siikanevan laavu sijaitsee. Pysähdymme jonkin kerran lepäämään ja syömään suklaata. Polun uomaa on näköjään parissa paikassa ohjattu hiukan uuteen paikkaan. Jaarikanmaalla on kulotettu metsää, ja avosuolla Helsingin yliopisto on pystyttänyt kummallisia häkkyröitä joilla tutkitaan hiilivirtoja. Laavulla kaivamme taas retkikeittimen esiin, ja valmistamme hernekeittoa. Lisäksi syömme tofua, tahinia, leipää ja kurkkua. Keitämme teetä.

Syöminen virkistää. Kävelemme suon kauneimmilla kohdilla ilta-auringon kultaisessa valossa. Metsäsaarekkeiden reunoilla kasvaa koivua, ja koivun lomassa seisoo keloja. Suossa kasvaa vaivaiskoivua. Lehtipuurintaman jälkeen kasvaa järeää kuusikkoa tai kilpikaarnaisia mäntyjä. En osaa kuvailla suota tavalla jolla haluaisin. Suo on outo välitila, ei kunnon maata eikä vesistöäkään. Soita on loputtoman monenlaisia nevasta korpeen, palsasuosta rämeeseen. Kaikki ne ovat omalla tavallaan vaikeakulkuisia, mutta toisaalta tuntuu hauskalta astua saappaillaan suohon. Jos tällaisia puhuu liikaa ääneen, aletaan kai sanoa että idiootin huvit. Ajaessamme pois joudumme kääntymään ympäri valitulla metsätiellä, koska tielle on kaatunut puu jota on turha yrittää siirtää. Kuusesta otetaan oksa asuntoni koristeeksi, joka myöhemmin sotkee asunnon maljakon kaatuessa.

Ennen Tampereelle palaamista kiipeämme vielä Haralanharjun näkötorniin Kangasalla. Topelius kirjoitti sillä paikalla runonsa Kesäpäivä Kangasalla. Tornista onkin kansallisromanttiset näkymät.

Luontoretkellä ei tehdä kävelyn lisäksi mitään muuta kuin puretaan ja pakataan rinkkaa, valmistetaan ruokaa, syödään, tiskataan, kasataan ja pakataan telttaa, ja nukutaan. Muu olisi turhaa eikä edes huvita. Nämä arkiset askareet tehdään hosumatta ja eräänlaisella hartaudella.